Koirankasvatuksen tärkeimmät pääpointit

Näinä käyttömania-aikoina on hyvä palauttaa hieman koirankasvatuksen prioriteetteja mieleen. Mikä tulee olla tärkein asia jalostuksessa?

Kuten olen pakinoinut jo aikaisemmin, ei URL (eikä kyllä IRL senkään puoleen) maailmassa osata ottaa ja tarjota apua vastaan. Ihan kuin se olisi kasvattajalta jotenkin pois, jos joku toinen neuvoo tai haluaa auttaa. Jos homma lähtee menemään päin persettä, eikö olisi vain helpompaa nostaa handu pystyyn ja myöntää: en osaa. Tarvitsen apua. Tyhmä ei ole se, joka apua pyytää vaan se, joka omasta vittupäisyydestään jättää avun pyytämättä ja sitten tekee kaiken päin helvettiä.

Kaikki tavoittelevat kasvatuksessaan erilaisia asioita. Joillekin se terveys on tärkein ja oikeanlainen rakenne, joillekin terveys ei juurikaan merkkaa mitään. Kasvatuksen ykkösprioriteetti pitäisi aina olla luonne. Luonne on ennenkaikkea tärkein osa jalostusta ja koiran luonne on tunnettava oikeasti. Epätasapainoista luonnetta pidetään usein "normaalina" ja harrastuskoiralle ei esimerkiksi liiallinen terävyys ole hyväksi. Monissa roduissa koiran luonne on muuttunut jo liiankin kovaksi ja se ilmenee mm. ohjattavuuden menettämisenä. Tämä taas vähentää pisteitä kokeissa. Luonteeltaan epätasapainoinen koira on rasite isommassa laumassa. Se ei yksinkertaisesti saa arkea toimimaan normaalisti.

Yksi kasvatuksen pääpainotteita pitäisi olla geenipoolin laajentaminen ilman, että tingitään luonteesta ja terveydestä.  Korvien asento tai turkin pituus ei ole olennaisin asia jalostukoiria valitessa, vaan koiran luonne ja terveys painavat vaakakupissa yhtä paljon kuin käyttöominaisuudet. Käyttöominaisuudet kulkevat koirassa luonteen kanssa käsikädessä: epätasaisen koiran kanssa harrastaminen on hankalaa ja menestyminen tuskallisen hidasta. Tälläisen koiran ei pitäisi olla kiinnostava jalostuksellisessa mielestä kenenkään kasvattajan mielestä.

Oikeesti, mitä teette koiralla, mikä on huipputerve ja todella kaunis, jos sen luonne on täysin persettä?

Loppuun annan teille seuraavan linkin:
http://chicchoix.com/blog/?p=3293

Kiitos ja kumarrus.

Katsaus nyky-sakujen maailmaan

Karvaturrit-foorumilla on pohdittu useaan otteeseen ihannesaksanpaimenkoiran rakennetta ja haukuttu näyttelylinjaiset täysin maanrakoon. Samalla rumakin käyttölinjainen jätesäkki pystyy saamaan SERTiä näyttelyistä, vaikka sen rakenne ja ilme eivät ilmennä sitä the rodunomaista saksanpaimenkoiraa.

Pakollinen historiaosuus lyhyesti
Saksanpaimenkoira on ennenkaikkea käyttökoirarotu. Saksalainen ratsumestari Max von Stephanitz loi periksiantamattomalla luonteellaan työkoirarodun, joka on vieläkin maailman suosituin palveluskoirarotu. Saksanpaimenkoira tunnetaan kaikkialla maailmassa ja sen ulkomuoto herättää ihailua - mutta myös pelkoa. Rotu jakaantui käyttö- ja näyttelylinjaksi 1980-luvulla. Näyttelylinjan ja käyttölinjan yhdistelmiä sanotaan sekalinjaksi.

Saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma ja ehdottoman ennakkoluuloton, mutta myös hyvin säyseä. Se on hyvin älykäs ja tarkkaavainen, ja sen pitäisi olla helposti ohjattavissa. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus vahti-, suojelu- ja palveluskoirana edellyttää koiralta rohkeutta, taistelutahtoa ja kovuutta. Ihanteellinen saksanpaimenkoira on nuoresta pitäen kaksiviettinen.

Saksanpaimenkoira on ravaaja. Paimenkoirien piti olla kestäviä ja jaksaa ravata päiväkausia vaeltavien lammas- ja karjalaumojen perässä. Tehtävästä selvisivät parhaiten voimakkaasti kulmautuneet koirat, joilla oli tehokas pitkä ravi. Edellytyksenä oli pitkä ja melko kapea rintakehä sekä pitkänomainen runko. Tästä syystä saksanpaimenkoira on rakenteeltaan pitkänomainen ja sillä on vaivaton mutta vahva ravi. Vaikka ravi on pitkää, sen ei ole toivottavaa olla maatavoittavaa.


Linjojen tärkeys virtuaalisessa kasvatuksessa
Aloitteleva virtuaaliharrastajakin huomaa, että erilaisilla kenneleillä on erilaiset kasvattamismetodit- ja tyylit. Jotkut vannovat ulkonäön perään, jotkut luonteen, jotkut terveyden. Joillekin taas sukutauku on tärkein. Niin kauan, kun on ihanteita ja kasvattajia, on myös linjoja. Erityisesti saksanpaimenkoirissa näyttö- ja käyttölinja on erkaantunut täysin erilleen. Virtuaalimaailmassa suurin osa saksanpaimenkoirakasvattajista on käyttölinjankasvattajia, tai ainakin vähintään sekalinjan. Näyttelylinjaisia koiriakin kyllä löytyy, erityisesti näyttelyissä niihin törmää useasti. Mutta miten määrittelet, mitä linjaa koirasi edustaa?


Saksanpaimenkoiran nykyinen luonne ja rakenne tekevät siitä erinomaisen harrastuskoiran. Se on sulava ja kestävä, joka mahdollistaa näyttävän koesuorituksen. Sen työskentelyssä on voimaa ja se on kuin nuorallatanssi: kiihkeää mutta silti ah niin kaunista. Saksanpaimenkoiran luonneominaisuuksissa on paljolti eroa, mutta terävyys, ohjattavuus, rohkeus, luontainen aggressio sekä kovuus tekevät siitä erinomaisen koiran suojeluun. Toisinsanoen, saksanpaimenkoirien oma laji on suojelu. Koiran sukutaulu kertoo, mitä linjaa koira edustaa. Suvullisilla koirilla voidaan pitää ohjenuorana käyttölinjaisissa vähintään IPO3-tulosta, mielellään käyttövalionarvoa suojelusta. Tämä ei kuitenkaan ole täysin vedenpitävä "näin-koirasi-on-käyttölinjainen"-opas, sillä virtuaalikoirien parissa jopa bordercolliesta voi tulla suojeluvalio... (tähän silmiä pyörittelevä hymiö jos sellaisen pystyisin laittamaan)

Suosi käyttölinjaa - ole suosittu
Olen harrastanut virtuaalikoiria vuodesta 2005 lähtien. Ensimmäinen pentueeni näki päivänvalon keväällä 2008, jolloin rotuna oli rottweiler. Olen siis nähnyt, miten tietyt trendivillitykset tulevat muotiin. Yhtenä vuotena saksanpaimenkoirat olivat kovassa huudossa ja evm-sukuisia koiria ei juurikaan arvostettu. Kaikki halusivat pennun tietyltä kasvattajalta ja sitten oltiin polleata poikaa kun sellainen saatiin. Näyttelyssä voittivat samat vakionaamat ja käyttölinjaisia koiria ei arvostettu yhtään. Linjojen jakaantuminen oli selvempää kuin mitä se nykyään on. Näyttelyissä voittivat suurikokoiset, voimakkaasti kulmautuneet koirat joiden selkälinja oli muhkurainen ja laskeva kuin silta. Nykyään vallitsee käyttismania, eli mikä tahansa jätesäkki voittaa, vaikka sen ilme olisi epärodunomainen, sen sukupuolileima epäselvä tai sen selkälinja olisi muhkurainen. Virtuaalimaailmassa näyttelyillä ei ohjata jalostusta. Toivon ainakin, että ei.

Näinä aikoina, kun ihmisten mielenkiinto syttyy ja lakkaa hetkessä, on välillä nähty uusia sakuharrastajia ja jopa kasvattajiakin. Mutta jos kasvatusrotuaan ei palvo, ei kannata sitä kasvattaakaan. Jos ei ole valmis tekemään mitään pentueen eteen, kannattaako niitä pentuja edes tuoda maailmaan? Paljon näkee rumia koiria, joiden kanssa on saavutettu ehkä juuri ja juuri BH TK1 IPO2 vPVA. Sukutaulua koristaa monta aikansa "Kulttinimeä", jotka löytyvät kaikkien koirien sukutauluista. Mutta jokainen taaplaa tyylillään.

Tällä postauksella ei ollut minkäänlaista tarkoitusta. Teki mieli vaan räpättää tästä sakujen linjaihanteiden muuttumisesta. Mä tykkään käyttölinjaisista, mutta ei se poista sitä totuutta että sen koiran on oltava _kaunis_. Silloin mitkään linjaerot eivät saa tulla tielle. Yhtä hyvin voi olla todella komea näyttelylinjainen uros, jolla on laskeva selkä, kuin susiruma käyttölinjainen. Käyttäkää ihmiset järkeä kun antaudutte tähän käyttisvillitykseen...

PSST! Kemroesin näyttelyssä meidän uusin kultsu Dennis teki debyyttinsä.. Tuloksin ERI1 SA VSP-jun PU2 SERT, JESS!!!!!!!!! Joyce oli ERI1 SA ROP-jun PN3!!!!!!!1

"Sotakoirakulttuuria" poistamassa

Jostain syystä ihmiset luulevat saksanpaimenkoiran olevan kauhean vaativa rotu. Okei, käyttölinjainen voi olla hankala (etenkin uros, voi helevetti sitä taistelun määrää), mutta pääsääntöisesti sakemanni on leppoisa ja letkeä otus. Mikä saa ihmiset kuvittelemaan että saksanpaimenkoira tarvitsee armeijatyylisen kotikurin, eli tunti turpaan ja kuppi nappuloita? Mikä saa keski-ikäisen kaljamahaisen miehen nykimään vasenta kättään vauhdikkaasti heti, kun ketjupannan kilahdus kuuluu? Mistä nämä myytit tulevat?

Yhdeksi syyksi voisin mainita, että siinä missä Saksassa koiria arvostetaan ja ne pidetään hanskassa (lue: niin kurissa ettei haavereita ym satu pitkältikään vaikka paljon koiria ja ihmisiä on, harrastetaan paljon, rodut pidetään ALKUPERÄISISSÄ käyttötarkoituksissa jne), Suomessa jakaannutaan pääasiassa kahteen erilaiseen kouluttajatyyppiin: kukkahattutäteihin ja sotakoiraseteihin.

Kukkahattutädin tietävät kaikki. Yleisesti kukkiksella tarkoitetaan noin 50-vuotiasta, pyylevää naishenkilöä, jolla on fleksin päässä kaksi tiibetinspanielia tai vielä pahempaa: kaksi villakoiraa. Luonnollisesti yksikään koira ei ole oikeaoppisessa trimmissä, sillä kukkahattutäti ei käy näyttelyissä. Hän kommentoi tyyliäsi luotsata koiraasi kun yrität päästä mahdollisimman helpolla ohitse. Kukkahattutädin mielestä viettikoulutus ei ole pop eikä pakotteita saa antaa. Koulutuskentällä kukkahattutäti kauhistelee kun koirien kanssa leikitään patukkaleikkejä tai kun koira iskee hihaan kiinni. Jokaisen koiran tulisi saada haistella toista koiraa - mm tämän lauseen voit kuulla kukkiksen suusta. Eikä tietenkään voida kuunnella eriäviä mielipiteitä ja loppusanoikseen kukkahattutäti yleensä vielä hehkuttaa flexin mahdollisuutta ja haukkuu omat koirasi tappajiksi kun ne eivät haluakaan tutustua kahteen pikkupiskiin.

Sotakoirasetä on hieman uudempi nimitys. Yleensä noin 40-50vuotias, itselleen munanjatkeeksi ottamallaan saksanpaimenkoiraUROKSELLA on luonnollisesti joko kuono-koppa tai vähintään pitkälenkkinen ketjupanta kaulassa. Sotakoirasetä kävelee kaljamaha edellä, kuin teiden kuninkaana ja saa kaikki väistämään kauhuissaan pois tieltä. Koiraa ei voi missään nimessä kouluttaa nameilla, se tekee siitä dominoivan, johtajaksi pyrkivän koiran, sotakoirasetä tietää. Ja jos koira ei istu, sitä pitää läväyttää nahkahihnalla kylkeen jotta se oppii olemaan! Ja ovista sotakoirasetä menee ensin ja koira räyhää hampaat irvessä heti, kun pikkukoira uskaltaa edes katsoa koiraa. Koiran tulee kulkea oikeaoppisesti vasemmalla sivulla (eikä se tietenkään saa haistella mitään), ja kun koiran keskittymiskyky ja into herpaantuu, alkaa raivokas ketjupannan nykiminen. Samalla pitää muistaa karjua perkelettä ja saatanaa sekä parhaimmassa tapauksessa tarttua koiraan kiinni.

Mitä yhteistä näillä kahdella ääripäällä on? Ainakin se, että molemmat ovat ainakin osittain väärässä. Kukkahattutätien kohdalla homma menee övereiksi sääntöjen kohdalla. Kyllähän koiralla pitää olla säännöt. Ja kyllä, sen koiran voi kouluttaa nameilla, patukalla tai vaikka laumavietillä jos haluaa. Paras tulos saavutettaneen tekemällä vähän kaikkea ja hyödyntämällä koiran viettejä koulutuksessa. Mutta ei sitä koiraa pidä ruveta läimimään jos se ei tottele. Tai ainakaan ruveta selittämään johtajuuspaskaa keskenkaiken, sillä kun ei ole mitään tekemistä koiran kouluttamisen tai tottelemisen kanssa. Pakotteita käyttää n. 99% koirankouluttamisen kanssa. Mutta ne eivät ole väkivaltaa.

Suomi on niin jäyhä kansa, että ihmiset todellakin jakaantuvat melkein kahtia. Mutta missä on välimaasto? Kouluttaja, joka rakastaa koiraansa ehdoitta, laatii säännöt mutta muistaa myös antaa koirallekkin joskus päätösvaltaa. Pyytää ja antaa. Kahden kauppaa. Kiittää koiraansa kun se tekee oikein ja kieltää kun se tekee väärin. Mutta mitäpä teet kun suomalainen ei puhu eikä pussaa? Perseestä me ollaan kaikki.

Omaa kisaustahtia etsimässä

Nykypäivänä kaikki uusi on suuntaa johonkin isompaan. Täydellisyyteen pyritään, mutta ei osata kertoa mitä hakee ja miksi. Koiraa hankkiessa kaavaillaan koirasta täydellistä jalostuseläintä ja kasvatuksessa pyritään olemaan maailman tunnetuin, suosituin ja paras. Mutta kun kysytään kisaustahdista, moni sanoo että sillointällöin. Aktiivisesti. Koko ajan. Niinkuin edellisilläkin koirilla. Jos pyrit aina täydellisyyteen esimerkiksi koiraa hankkiessasi, kenneliä perustettaessasi, yhdistelmiä miettiessäsi, niin mikä on kisaustahtisi? Mikä on tavoitteesi?

Kaikilla on omanlainen kisaustahti. Ihmisellä, jolla virtuaalikoira on vain niinsanottu hetken mielijohde, on hidas kisautustahti. Hän ilmoittaa koiran tuonne, ehkä tuonne, mutta ehdottomasti tuonne. Kisailmoittautumiset tehdään huolellisesti ja koiralle ehkä kaavaillaan vain yhtä SERTiä ja muutamaa tulosta palveluskoirakokeista. Jotkut eivät kilpaile koiralla kuin agilityssa ja näyttelyissä. Jotkut harrastavat edellämainittujen lisäksi myös tottelevaisuutta, palveluskoiralajeja, paimennusta. Ehkä vielä jotain turhia hupilajeja, kuten flyballia tai koiratanssia.

Jotkut haluavat tuloksia mahdollisimman vähän ajan sisässä. Koiran pitää olla valio vuoden kuluttua syntymisestä, maksoi mitä maksoi. Koiralla kisataan raivokkaasti kaikissa lajeissa ja ehkä järjestetään omia näyttelyitä joihin saisi lempparituomarin tuomaroimaan. Käytetään hyväksi vanhoja tuttavuuksia ja/tai velkaa olevia ihmisiä. Jotkut vain kilpailevat tuloksista riippumatta. Sen huomaa yleensä siitä, että hylätytkin tulokset merkataan kalenteriin ja saadaan tuomarilta nipotusta kun kalenteri on niin epäselvä.

Minulla on tällä hetkellä noin 42 koiraa. Noin, koska en ole täysin varma omistamastani määrästä. En pysy perässä liukuvasta koiramäärästäni, sillä usein kun yksi tulee, toinen lähtee. Joskus jätän pentueesta pennun kotiin, joskus myyn pois. Minulla on päälajeina tottelevaisuus, näyttelyt sekä palveluskoirakokeet, mutta jostain syystä olen saanut palkintoja myös mejästä, nomekokeista, spanielikokeista, ajokokeista, koiratanssista... Lajeja riittää. Minulla koirat kisaavat vuorotellen lajeissa. Kun tilaa tulee, uusi hippiäinen lähtee kilpailemaan. Minulla on koiria, millä ei ole vielä yhtään tuloksia. Minulla on koiria, millä ei ole tuloksia kuin agilitysta. Tavoitteena kaikille on valioitua. Ajallaan.

Näyttelytuomarien luvattu maa

Karvaturrit-foorumilla on pitkään puitu näyttelytuomari-asiaa. Jotkut tuomaroivat jokaisessa näyttelyssä jotakin rotua, toiset muutaman kerran kuussa ja osa ei vaivaudu edes vastamaan - vaikka kävisi foorumilla ja olisi tasan tarkkaan nähnyt topicin. Näyttelynjärjestäjiä harmittaa, kun ei saadakkaan sille omalle näyttelylle tuomaria ja sen jälkeen lähetetään vittumaista sähköpostia tuomarille, joka ei ole saattanut vastata kahden päivän sisällä tai on jo jotain suostunut tuomaroimaan. Mutta mikä neuvoksi? Pitääkö näyttelyiden järjestäminen lopettaa kun tuomareita ei saada? Pitäisikö siirtyä AKC:n mukaiseen arpomiseen?

Minulla, hyvät virtuaaliharrastajat, on teille ratkaisu: KOULUTTAUTUKAA ITSE SAATANA TUOMARIKSI!! Ei tarvitse vinkua tuomareita itku kurkussa, kun kukaan ei voi tuomaroida. Helpottaa hommaa nimittäin ihan kiitettävästi kun tiedät, että voit hädän hetkellä tuomaroida itse rotuja. Eikäsinun tarvitse välttämättä tuomaroida muiden näyttelyissä, voithan kouluttautua tuomariksi ja tuomarioda vain omia näyttelyitänne. Ja niille vinkuiitoille jotka väittävät etteivät koe olevansa hyviä tähän hommaan - jos osaat lätkiä ERIä ja EH:ta laatumainintaa ja arvostelua-topassa, niin kyllä hallitset tämänkin. Ei ne näyttelysäännöt niin hepreaa ole ja jos on, niin allekirjoittaneeseen voi ottaa yhteyttä koska vain sähköpostilla, minä kyllä autan alkuun! En minäkään tiennyt mitään näyttelysäännöistä (saatika kilpailuarvosteluista), ellei Filyra-kennelin Eros olisi minua auttanut alkuun (kiitos vaan sinne!).

Minua saksanpaimenkoirakasvattajana vituttaa erityisesti se, että koiriani tuomaroi yleensä aina samat tuomarit. Kiva saada ne kaikki sertit yhdeltä ihmiseltä, eihän se koira silloin valioidu. Ja tottahan se kanssa kyrsii, jos ERI SA'n arvoinen hakee näyttelystä H:n, mutta silloin on yleensä mielipide-ero valtaisa.. Tuomariporukasta löytyy myös niin erilaisia tuomareita, jotkut antavat SA'n säälistä, jotkut eivät meinaa antaa sitä millään. Jotkut hyvin todennäköisesti katsovat entisistä tuloksista ja tekevät sen perusteella mielipiteensä (hähää eipä annetakkaan tolle koiralle vikaa sertiä, annetaan sille pelkkä ERI1 SA ja PU4!!!) kun taas sitten löytyy mielenkiintoisia kasvattajaluokka-kokoonpanoja. Ryhmän pitäisi olla mahdollisimman TASALAATUINEN (ei esim. SAMANVÄRINEN tai PARHAIMMAT TULOKSET SAANEET), eikä mitään muuta. Käyttölinjaisiahan mun hurtat on, mutta on se kivaa saada joskus tunnustusta kasvattajaluokassakin :3