Jostain syystä ihmiset luulevat saksanpaimenkoiran olevan kauhean vaativa rotu. Okei, käyttölinjainen voi olla hankala (etenkin uros, voi helevetti sitä taistelun määrää), mutta pääsääntöisesti sakemanni on leppoisa ja letkeä otus. Mikä saa ihmiset kuvittelemaan että saksanpaimenkoira tarvitsee armeijatyylisen kotikurin, eli tunti turpaan ja kuppi nappuloita? Mikä saa keski-ikäisen kaljamahaisen miehen nykimään vasenta kättään vauhdikkaasti heti, kun ketjupannan kilahdus kuuluu? Mistä nämä myytit tulevat?
Yhdeksi syyksi voisin mainita, että siinä missä Saksassa koiria arvostetaan ja ne pidetään hanskassa (lue: niin kurissa ettei haavereita ym satu pitkältikään vaikka paljon koiria ja ihmisiä on, harrastetaan paljon, rodut pidetään ALKUPERÄISISSÄ käyttötarkoituksissa jne), Suomessa jakaannutaan pääasiassa kahteen erilaiseen kouluttajatyyppiin: kukkahattutäteihin ja sotakoiraseteihin.
Kukkahattutädin tietävät kaikki. Yleisesti kukkiksella tarkoitetaan noin 50-vuotiasta, pyylevää naishenkilöä, jolla on fleksin päässä kaksi tiibetinspanielia tai vielä pahempaa: kaksi villakoiraa. Luonnollisesti yksikään koira ei ole oikeaoppisessa trimmissä, sillä kukkahattutäti ei käy näyttelyissä. Hän kommentoi tyyliäsi luotsata koiraasi kun yrität päästä mahdollisimman helpolla ohitse. Kukkahattutädin mielestä viettikoulutus ei ole pop eikä pakotteita saa antaa. Koulutuskentällä kukkahattutäti kauhistelee kun koirien kanssa leikitään patukkaleikkejä tai kun koira iskee hihaan kiinni. Jokaisen koiran tulisi saada haistella toista koiraa - mm tämän lauseen voit kuulla kukkiksen suusta. Eikä tietenkään voida kuunnella eriäviä mielipiteitä ja loppusanoikseen kukkahattutäti yleensä vielä hehkuttaa flexin mahdollisuutta ja haukkuu omat koirasi tappajiksi kun ne eivät haluakaan tutustua kahteen pikkupiskiin.
Sotakoirasetä on hieman uudempi nimitys. Yleensä noin 40-50vuotias, itselleen munanjatkeeksi ottamallaan saksanpaimenkoiraUROKSELLA on luonnollisesti joko kuono-koppa tai vähintään pitkälenkkinen ketjupanta kaulassa. Sotakoirasetä kävelee kaljamaha edellä, kuin teiden kuninkaana ja saa kaikki väistämään kauhuissaan pois tieltä. Koiraa ei voi missään nimessä kouluttaa nameilla, se tekee siitä dominoivan, johtajaksi pyrkivän koiran, sotakoirasetä tietää. Ja jos koira ei istu, sitä pitää läväyttää nahkahihnalla kylkeen jotta se oppii olemaan! Ja ovista sotakoirasetä menee ensin ja koira räyhää hampaat irvessä heti, kun pikkukoira uskaltaa edes katsoa koiraa. Koiran tulee kulkea oikeaoppisesti vasemmalla sivulla (eikä se tietenkään saa haistella mitään), ja kun koiran keskittymiskyky ja into herpaantuu, alkaa raivokas ketjupannan nykiminen. Samalla pitää muistaa karjua perkelettä ja saatanaa sekä parhaimmassa tapauksessa tarttua koiraan kiinni.
Mitä yhteistä näillä kahdella ääripäällä on? Ainakin se, että molemmat ovat ainakin osittain väärässä. Kukkahattutätien kohdalla homma menee övereiksi sääntöjen kohdalla. Kyllähän koiralla pitää olla säännöt. Ja kyllä, sen koiran voi kouluttaa nameilla, patukalla tai vaikka laumavietillä jos haluaa. Paras tulos saavutettaneen tekemällä vähän kaikkea ja hyödyntämällä koiran viettejä koulutuksessa. Mutta ei sitä koiraa pidä ruveta läimimään jos se ei tottele. Tai ainakaan ruveta selittämään johtajuuspaskaa keskenkaiken, sillä kun ei ole mitään tekemistä koiran kouluttamisen tai tottelemisen kanssa. Pakotteita käyttää n. 99% koirankouluttamisen kanssa. Mutta ne eivät ole väkivaltaa.
Suomi on niin jäyhä kansa, että ihmiset todellakin jakaantuvat melkein kahtia. Mutta missä on välimaasto? Kouluttaja, joka rakastaa koiraansa ehdoitta, laatii säännöt mutta muistaa myös antaa koirallekkin joskus päätösvaltaa. Pyytää ja antaa. Kahden kauppaa. Kiittää koiraansa kun se tekee oikein ja kieltää kun se tekee väärin. Mutta mitäpä teet kun suomalainen ei puhu eikä pussaa? Perseestä me ollaan kaikki.